Ois se kiva jos kotona ees jotenki arvostettais eikä ajateltais vaan jonain saakelin rahareikänä vittu ja vois sitä vähän varoa mitä sitä suustaan päästää koska IHMISIÄ ON KUUNTELEMASSA MITÄ PASKAA JAUHAT JA SIITÄ HUOLIMATTA ETTÄ OLET TÄYS ÄÄLIÖ NIIN NE SINUN SANOMASI ASIAT TUNTUU IHAN VITUN KURJALTA

vaikka ihan tyhjästä taas kerran sait hullun raivarin.

Oikeesti väsyttää kamalasti asua kotona. Ois vaan niin ihanaa jos ois oma kämppä ja oma työ ja omaa rahaa ja oma lapsi eikä vittu leikkiä aikuista täällä ja saada kuulla vaan kaikkee paskanjauhantaa kiitokseksi siitä että yritän.

vittu saatana oikeesti nyt vituttaa niin pahasti.

en taija mennä kouluun tänää. harmittaa ko ois ollu enkun ainekirjotus joka vaikuttaa vahvasti numeroon ja jota ei saa uusia :( :( :( 

Tänään iski ihan hullu ahdistuskohtaus. Vielä kun olin koulussa, ja kun tulin koulusta kotiinkin, oli hyvä olo! Hirveän iloinen olo.

SItten oli tullut mulle kirje ja kaikki mitä viimevuonna sain kokea, iski tajuntaan taas kerran ja ihan liian kovaa. Päälle vielä pikkusisko jolla oli känkkäränkkäpäivä niin oli jossain vaiheessa pakko paeta ulos itkemään. Kahdesti. Sit lopulta nukuin trampoliinilla päikkärit.

Miks en ikinä uskaltanu sanoo niitä asioita, mitkä painoi mieltä, ääneen niille ihmisille, kenelle olisin halunnut ne sanoa? Miksi esitin että minulla oli kaikki hyvin vaikka ei ehkä ollutkaan? Ens kuussa ois taas tilaisuus puhua aiheesta. Mutta en tiedä uskallanko, ja sehän tässä tekeekin olon näin kurjaksi.

Tein äitille ja mulle jälkkäriä ja tuli vähän parempi mieli =)

"Kerro miltä se tuntuu,
kun irti päästää
Kerro miltä se tuntuu,
kun ei mitään pelkää

Kerro miltä se tuntuu"

-Jenni Vartiainen - Kerro miltä se tuntuu

Minä olen. Paha ihminen. Minä tykkään olla ilkeä. Minä tykkään nauraa muille heidän selän takana, ja myös teen sitä. Ja haukun ihmisiä. Ja jos en halua olla jonkun ihmisen kanssa, en myöskään ole. Tekeekö se minusta pahan ihmisen? Vai ainoastaan itsekkään? Vai ehkä itseään arvostavan? Miksi edes puhun pahaa toisista? Oman itsetunnonko pönkittämiseksi? Vai koska ne vaan ärsyttää muuten vaan?

Aina en osannut olla hymyilemättä jokaiselle vastaantulijalle, aina en tajunnut ettei jokaisen takapuolta tarvitse olla nuoleskelemassa. Halusin että minusta tykätään, halusin olla hyväksytty. Heti kun tarjoitui mahdollisuus yrittää olla mieliksi, minä olin. Ja siltikään ylä-asteella en päässyt siihen inside-porukkaan mihin jossain vaiheessa niin kovasti olisin halunnut kuulua. Ja se on hyvä se, tutustuin ihan oikeisiin kavereihin, jotka on minulle vieläkin tärkeitä.

Minulla on kurja olo niiden ihmisten takia, joiden kanssa en jaksa viettää aikaa. Ja jotka haluaisi viettää aikaa minun kanssa. Mutta aina kun nähdään olen niin ystävällinen kuin vaan voi, ehkä se korjaa asian.

Sekin mua väsyttää. Että aina olen kiltti. Että aina olen ystävällinen. Minä en ikinä suutu, en ikinä hermostu. Aina osaan ottaa oikein asiat.

Mutta vaikka kuinka haluaisin suuttua, niin en voi. En osaa. Ei ole aihetta! Koska minä osaan laittaa asiat tärkeysjärjestykseen enkä hermostu turhista asioista. Ja loppujenlopuksihan kaikki asiat on ihan turhia, ei tässä elämässä ole mitään tärkeää. Minulta on siis viety pois kaikki hyvät syyt edes joskus hermostua. Ainoa pakokeino oli vielä joskus teatteri, missä sai näyttää tunteita, missä sain kuulla kommentteja että minusta tulee lavalla aina vähän agressiivinen. Onko siihen ehkä joku syy? Ehkä se tunne, mikä jää sisälle kun aina pitää hyväksyä kaikki, on vaan pakko saada jossain pois itsestä. Mitä minä nyt teen kun en enää käy teatterilla?

Lilo&Stitchissä Lilo sano: "Rakas Jumala. Lähetä mulle enkeli. Kaikkein kiltein enkeli mitä vaan löytyy."

Väsyttää hirveästi, tuntuu että mun pitäisi kans olla siellä jossain summerends-partyssa niinkuin kaikki muutkin mutta istunpa täällä yöpuku päällä, ei huvita lähteä ja tavata vanhoja tuttuja eikä uusiakaan tuttuja eikä yhtään ketään. Ja silti on syyllinen olo kun istun vaan täällä ihan yksin.

Haluaisin puhua yhden kaverin kanssa mutta se asuu liian kaukana ja meillä on teknisiä ongelmia yhteydenpidossa... Ja mulla on paha mieli kun välillä vaan tuntuu ettei sekään oo mikään mun oikea kaveri. SIllon kun me OIKEASTI nähtiin vielä, niin oli sen seurassa tosi hyvä olo aina. Mut nyt jälkeenpäin tuntuu että ehkä se ei haluakkaan olla mun kaveri tai ehkä se ei ikinä halunnukkaa ja mua pelottaa että oon vaan ärsyttävä kun lähettelen sille sähköposteja.

Haluaisin sellasen oikean kaverin. Eikä, en ees halua mitään oikeeta kaveria. Haluan isosiskon tai sellasen bestfriend-isosiskon, jonku jonka seurassa voi ihan rauhassa olla vaan lapsi eikä se ala arvostelee sen takia, ja jolle vois kertoo kaikki omat  fiilikset ja joka osais lohduttaa ja piristää aina tarpeen mukaan. 

Siks mää kuvittelenki aina itekseni iltaisin mun kaikista tutuista itelleni ystäviä. Mun kuvitelmissani kyllä mää pystyn kertoo niille ihmisille kaikenlaista, ja ne tekee mun puolesta ihan vaikka mitä. Mutta todellisessa elämässä en pysty luottamaan kehenkään niin paljon, en uskalla päästää ketään niin lähelle, kuin mitä noissa kuvitelmissa. Enkä ees tiedä miksi.

Mulla on ikävä ihan oikeeta ystävää. En jaksa enää kohta itekseni, mikä mussa oikeen on vialla?